Kotelossa

Äiti ei pelkää unia eikä yliluonnollista, mutta se pelkää totuutta ja sitä, mitä ihmiset nyt sanovat. Minä pelkään kaikkea sitä, mitä en ymmärrä, ja hämäriä muistikuvia, joista en vain saa kiinni.

Minä pelkään historiaa.

Olen niin pitkään tahtonut unohtaa, silti voimattomana sängyn pohjalla viikkokausia lojuessa, kun mikään tai kukaan ei innosta eikä kiinnosta, kun ulkomaailmaan ja ulkomaille täytyy lähteä hampaita kiristellen ja hauskinta olisi vain päivä toisensa jälkeen vetää peitto korville ja maata sykkyrällä aamusta iltaan, minä taas harkitsen lääkäriin menoa. Mutta kuinka vaikeaa onkaan sanoa "olen masentunut" ääneen itselle ja muille. Kun masennus ei ole enää teiniaikojen itsemurha-ajatuksia, jokapäiväistä sydämen jyskettä ja jatkuvia paniikkihäiriötiloja, kuukautisia, jotka tulevat vain kerran vuodessa kesällä, minä ajattelen vain, että kaikki on lopultakin hyvin.

Sinusta kyse ei ole masennuksesta vaan laiskuudesta. Mutta kun itken ahdistustani ääneen ja sinä kuulet salaa, olet jo passittamassa hoitoon. Kuinka helppo ihmisiin onkaan vaikuttaa? En ole ollenkaan iloinen havainnostani. Niin kauan, kun esitän hymyilevää, kukaan ei varmasti aavista.

Äiti ei kai aavistanut, kun olin nuori. En koskaan itkenyt. En edes yksin. Koulussa itkeminen olisi ollut niin niin noloa, joten opin tukahduttamaan tunteeni ja sulkemaan itseni. En avautunut täysin päiväkirjallekaan.

Ja tässä olen: alkoholin uudelleensynnyttämä minä. Sauhuttelun toisinaan taannuttama ongelmakimppu. Istun ja kirjoitan päiväkirjaa ja vannon, että teen tätä nyt useammin. Hymyilen useammin, poistun kotoa useammin. Ajattelen sinua: kuinka kaikesta siitä vähästä yhteisestä ajasta riippumatta tuntuu, että olet syy jaksamiseeni. Kuinka kaikista niistä kapinallisista pakoajatuksista huolimatta en koskaan haluaisi päästää sinusta täysin irti. Kuinka olet tärkeä.

Publish Post

Lapsuuteni tiet

Tutut reitit lapsuuteni kotiin palaavat uniini aina uudelleen. Valitsen joko nopeamman metsäläpikulun tai hitaamman, mutta turvallisemman tuntuisen tien väliltä. Kun valitsen turvallisen reitin, juoksen nopeasti saavuttaakseni aikaa, ja alamäessä jalkani pettävät alta. Saan siivet ja nousen tahtomattani ilmaan. Pelkään tipahtavani.

Viime aikoina nuo unet ovat muuttaneet muotoaan. Olen löytänyt uusia teitä. Teitä, joista kyltit sanovat "läpikulku kielletty" ja joille eksyessäni sydämeni pamppailee, koska tiedän tekeväni väärin. Herätessäni joudun hämmennyksiin, koska en millään osaa sanoa, ovatko nuo tiet oikeasti olemassa fyysisesti sillä samalla paikalla, missä ne sijaitsevat unissani, vai olenko vain keksinyt ne. Nousen ylös ja piirrän karttoja. Koulumatkakarttoja. Nuo tiet ovat olleet minulle jokapäivää kymmenisen vuotta. Kuinka olen voinut unohtaa?

Äitini ehdottaa: "Lähdetään yhdessä selvittämään mysteeriä." Minä myönnyn. En ehkä enää kauan kestä palaamatta menneeseen. Tahdon kävellä läpi nuo tiet ja törmätä tuttuihin, mutta aikuistuneisiin kasvoihin, hymyillä ja sanoa hei. Tahdon astella pääkallonpaikalle paikallisbaariin, tilata lonkeron ja kestää kuulina kyselevät katseet. Tahdon tutustua ihmisiin, joihin yläasteella en voinut, olla osa heitä. Tahdon oppia olemaan ylpeä juuristani, ansaitsemaan arvostuksen ja oppia luottamuksen ihmisiltä, joilta se joskus oli mahdotonta.

Kaikesta tästä on tullut minulle kummallisen tärkeää.

Kymmenen viime vuotta olen kieltänyt itseltäni kotikylän. Se on ollut helppoa vanhempieni avioeron ja kylästä poismuuton vuoksi. Nyt tahdon palata sinne voittajana, itkeä nostalgiakyyneleitä ja solmia itseeni puuttuvan osan ehompana kuin koskaan. Minä olen valmis.

Häpykarvoitusta

Sinä heräät ilmeettömänä, halaat minua rutiininomaisesti ja suljet oven perässäsi ilmoittamatta. Minä nousen ylös, kierrän läpi tyhjän asuntomme ja huokaisen helpotuksesta: olet poissa. Nämä aamut toistuvat kuin helmet nauhassa ja jokainen on uusi rukous. Salaa toivomme jotain muuta.

En ole tarkkaillut alastonta itseäni sitten teiniaikojen. Kuinka silloin ujostelinkaan näyttäytymistä muiden edessä orastavine karvapeitteineni. Olin varmasti ainoa. Ja kun en ollutkaan, kaikki kääntyi päälaelleen. En enää piilotellut häpyäni koska sillä oli hiukset, vaan siksi, ettei se ollut tarpeeksi tuuhea, tarpeeksi musta; mitään tarpeeksi. Minä en ollut tarpeeksi.

Itsetunnon alkeiskurssilla täytyin hetkeksi varmuudesta. Koska en ollut ollut mitään, olin yhtäkkiä kaikki. Varsinkin, kun sain lasillisen lääkettä. Olin säteilevä, kaunis, sanavalmis, estoton ja hyvä sängyssä. Vaikka paisuin kuin pullataikina, rakastin joka kurvia ja kumpua. Olinhan minä! Ja minä kaipasin miehiä kertomaan minulle, kuinka oikeassa olin. He kertoivat kovilla kyrvillään enkä minä heitä tahtonutkaan rakastaa.

Sitten sinä tulit ja minä opettelin luottamusta. Tänään on preesens. Häpeä häpykarvoista, joita en koskaan leikannut rakastajiani varten, vaihtuu ylpeydeksi ja yhteenkuuluvuudeksi luomujen saunatiloissa. Minäkin kuulun jonnekin ja se sama tunne pitää kättäni kädessäsi yhä.

Vanhojen valokuvien kirous

Itseinhoni ilmenee parhaiten suhteessa valokuviin. Peili luo joskus jopa toivoa, mutta valokuvat eivät koskaan. Kaksiulotteinen minä on aina vakava väärinymmärrys. 

Peili ei ole kaksiulotteinen. Se on kommunikaatioväline, suggerointipohja ja -kyllä: heijastuspinta. Heijastuspinta lukemattomille tasoille. Minä katson itseäni silmiin ja löydän ratkaisun. Lohdutan, halaan, uskottelen kykeneväni huomiseen. Valokuva on vain pala mennyttä, kuollutta minää irvailemassa saatanallisilla voimillaan minut taas heikoksi. En voi vihata mitään niin paljon kuin vanhoja valokuvia.

Vanhat valokuvani kertovat asioista, jotka tahtoisin unohtaa. En koskaan katso niitä, jos en tietoisesti tahdo etsiä avainta pahaan olooni. Vanhat valokuvani ovat tabu, jota rikon vain tietyissä itserakentamisen rituaalitilanteissa. Silloinkin saatan käänteisessä ekstaasissa repiä ne kymmeniksi paloiksi tai terapiamielessä kostaa kynsiviilloilla, jotka maalautuvat kohteissaan keltaisiksi. 

Siskoni ei ymmärrä, kuinka suuri kynnys on astua huoneeseen, joka on -ah, niin suloisesti- vuorattu yhteisellä historiallamme. Minä vapisen ja minä änkytän, että ota pois. Mutta ei se tietenkään ota. Koska ne ovat niin iiihania ne kuvat. Tuovat hyviä muistoja mieleen. 

Sisko on kasvanut pumpulissa eikä se tiedä, millaista minulla oli. "Susta on tullut erilainen", sekin hokee, kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Nyt siitä tytöstä kasvoi nainen. Ne oli vain kasvukipuja ne kummallisuudet. Mutta entäs kaksoiselämä sitten? Vaikka olin keskenkasvuinen, olin nainen kesäisin, kun pääsin paineista ja ahdistuksesta. Silloin minäkin ostin siteitä.

Toisessa Kaupungissa

Matkustan viikonlopuksi Toiseen Kaupunkiin. "En oo käynyt siellä koskaan! Täähän on vähän kuin ulkomaille lähtisi!". Hypin joustinsängyllämme jipiitä kuin lapsena pomppulinnassa, jossa myös harhansavuisissa kuvitelmissani kerron sinulle meidän tavanneen toisemme aikoinaan, kultaisella 80-luvulla. "Se oli sellanen keltanen jaffapullolinna. Meidän päät kolahti yhteen ja mä katoin sua silmiin, mut sit me vaan jatkettiin pomppimista eikä tutustuttu vielä".

Ystäväni vastaanottaa minut lämpimin halauksin asemalaiturilla. On jo myöhä. Kävelemme käsikynkkää sisätiloihin päihtymään emmekä poistu sieltä koko yönä. Juomme erivärisiä drinkkejä, poltamme erinäisiä savukkeita, nauramme, itkemme, tanssimme kunnes simahdamme. Seuraava aamu alkaa mansikkamargaritalla ja ilta jatkuu paikallisbaarissa. Minä sammuilen pöytiin ja katupuskiin ja olen aivan rappiolla. Ystäväni pelastaa minut kerta toisensa jälkeen ja raahaa lopulta pehmeään sänkyyn keittiön pöydän alta. Minua hävettää niin, kun muistiani virkistetään taas uudella aamiaisella, mutta kaikkien mielestä olen vain kovin suloinen. "Eihän tän näin pitäis mennä, että loman pääasiallinen tarkoitus on perseet olalle", koitan sivistellä, mutta minulle vastataan lohduttavasti: "höpönlöpön, just niin sen täytyy mennä!". Ja minä olen onnellinen, etteivät ystäväni ole koukkupikkurillisiä ja kuivia akateemikkoja, vaan juuri minun aaltopituuttani.

Kun palaan kotiin, sinä kysyt, millaista ulkomailla oli. Huomaan muistavani kaupungin kartasta vain koirapuiston ja lähikaupan. Kerron pelkistetysti, kuinka ihanalta tuntui juoda Baileysiä niiden kaikkien kurjien kopioiden jälkeen, kuinka mahtavalta krapula-aamut ystävien kanssa kippurassa, ja kuinka vaan kaiken sen jatkuvan sosiaalisuuden keskellä silti opin itsestäni uutta: ehkä en olekaan niin yksinäinen susi.

Hu-huu

Valvon yöt ja nukun päivät. Valvon kunnes vajoilen jo hetkiksi pois. Nautin, kun saan olla yksin etkä ole häiritsemässä minua ainaisilla huomionkipeyksilläsi. Olet kuin ne uimarannan pikkupojat, jotka uivat käsipohjaa, hassuttelevat muovintuoksuisilla puhallepalloillaan ja pärskivät delfiinihyppyjä sormet sieraimilla jatkuvalla tutkalla, että "äiti kato!", "äiti kato!", "äiti kato!". Ja äiti katsoo; aina samat jutut uudestaan, hymisee nenä sanaristikossa, että "hieno oli, ohhoh!". Minä olen lopen kyllästynyt ja uupunut keksimään aina vain mahtavampia superlatiiveja sinulle, sillä sinä et ole enää lapsi etkä tyydy olankohautuksiin.

Sinä olet aina täynnä ajatuksia ja ideoita ja neronleimauksia. Minä olen useimmiten vain tyhjä. Tulet luokseni ja ilmoitat: "tämä on sitten minun juttuni.." kuin pelkäisit minun ilman varoituksia ja selontekoa varastavan lausumattomat suunnitelmasi suoraan universaalista eetteristä. Ja siihen sinä uskot; jungilaiseen kollektiiviseen alitajuntaan, jossa kerran aktivoitu ajatus on pian kaikkien huulilla. Sinun taytyy kiirehtiä, jotta kukaan ei ehdi ensin. Minä olen pahin kilpailijasi.

Olen kyllästynyt kilpailuumme; kilpailuun jokaisesta leivänmurusta ja senttimetristä. Elämme aseet kourissa puolustaen sitä rajalinjaa, joka jakaa jääkaappimme kahtia "sun ruokiin" ja "mun ruokiin" ja kaikki kaappitilat fifty-fifty, vaikka se tarkoittaisikin tyhjiä hyllyjä sinulle ja pursuilevia minulle. Sillä sinä rakastat avaruutta: "Ah! Zen!"; minä sentään myönnän meidän yhteiset sotkumme.

Krapulapäivä

Hiivin aamuyöllä sisälle hiljaa, jotten herättäisi sinua. Pimeä eteinen, humalatila ja puolen metrin soittovälinebarrikadit kamppaavat minut vatsalleni keittiön kynnyksen yli. ”Aissaakeli!”. Rähmin porkkananjämiä pestopurkissa ja juon ison lasin vettä. Peilistä minua tapittaa niljakas, pöhöttynyt peikko, jonka otsahiukset jaksavat sekä kannattaa rasvaa, että törröttää suoraan eteen kuin pultsarin likainen suomileijonalippa. Katson sitä suoraan sen punoittaviin silmiin ja näytän kieltä. ”Fak juuuuuuuuuuu!!!!”.

Pettymys itseen, elämään, huomiseen, tulevaisuuteen, sinuun ja koko maailmaan tuplaantuu, kun lämpimässä sängyssä minua odottaakin vain kylmä ja hengetön peittomytty. Hautaan kasvoni likaiseen tyynyyn, jonka päällinen lojuu vieressä lattialla, ja karjun sen sisälle niin, että olen tukehtua sitä kaikkea verhottua pumpulia vasten. Jälkeen pistän tyynyn sinun puolellesi sänkyä, koska en tahdo nähdä painajaisia. Sinä olet ansainnut ne.

Aamulla millään ei ole mitään väliä. Konttausmatkalla vessanpöntölle levähdän hetken eteisen toisessa sokkelosiivessä ja jään lukemaan viime viikkoista Metro-lehteä. Juon nestettä vain voidakseni oksentaa kaiken hetkeä myöhemmin ulos. Sinä saavut ja me makaamme sylikkäin pois krapulaamme voivotellen näitä harvoja päiviä, kun oikeasti tekisi mieli katsoa teeveetä. Meillä on vain pieni tietokoneruutu ja You Tube.

”Rakastatsä mua”
”Joo”
”Kuinka paljon?”
”Näääääääääääääääääääin paljon”
”Ai noin vähän vaan?”
”No nääääääääääääääääääääääääääin paljon”
Ja: ”Nääääääääääääääääääääääääääääääääääääin, nääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääin ja nääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääin”.

Sinulle ei riitä mikään. Ja koska olet pelimies:
"Ota multa sit niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin pitkään suihin ku rakastat. Jooko?"