Peili ei ole kaksiulotteinen. Se on kommunikaatioväline, suggerointipohja ja -kyllä: heijastuspinta. Heijastuspinta lukemattomille tasoille. Minä katson itseäni silmiin ja löydän ratkaisun. Lohdutan, halaan, uskottelen kykeneväni huomiseen. Valokuva on vain pala mennyttä, kuollutta minää irvailemassa saatanallisilla voimillaan minut taas heikoksi. En voi vihata mitään niin paljon kuin vanhoja valokuvia.
Vanhat valokuvani kertovat asioista, jotka tahtoisin unohtaa. En koskaan katso niitä, jos en tietoisesti tahdo etsiä avainta pahaan olooni. Vanhat valokuvani ovat tabu, jota rikon vain tietyissä itserakentamisen rituaalitilanteissa. Silloinkin saatan käänteisessä ekstaasissa repiä ne kymmeniksi paloiksi tai terapiamielessä kostaa kynsiviilloilla, jotka maalautuvat kohteissaan keltaisiksi.
Siskoni ei ymmärrä, kuinka suuri kynnys on astua huoneeseen, joka on -ah, niin suloisesti- vuorattu yhteisellä historiallamme. Minä vapisen ja minä änkytän, että ota pois. Mutta ei se tietenkään ota. Koska ne ovat niin iiihania ne kuvat. Tuovat hyviä muistoja mieleen.
Sisko on kasvanut pumpulissa eikä se tiedä, millaista minulla oli. "Susta on tullut erilainen", sekin hokee, kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Nyt siitä tytöstä kasvoi nainen. Ne oli vain kasvukipuja ne kummallisuudet. Mutta entäs kaksoiselämä sitten? Vaikka olin keskenkasvuinen, olin nainen kesäisin, kun pääsin paineista ja ahdistuksesta. Silloin minäkin ostin siteitä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti