Häpykarvoitusta

Sinä heräät ilmeettömänä, halaat minua rutiininomaisesti ja suljet oven perässäsi ilmoittamatta. Minä nousen ylös, kierrän läpi tyhjän asuntomme ja huokaisen helpotuksesta: olet poissa. Nämä aamut toistuvat kuin helmet nauhassa ja jokainen on uusi rukous. Salaa toivomme jotain muuta.

En ole tarkkaillut alastonta itseäni sitten teiniaikojen. Kuinka silloin ujostelinkaan näyttäytymistä muiden edessä orastavine karvapeitteineni. Olin varmasti ainoa. Ja kun en ollutkaan, kaikki kääntyi päälaelleen. En enää piilotellut häpyäni koska sillä oli hiukset, vaan siksi, ettei se ollut tarpeeksi tuuhea, tarpeeksi musta; mitään tarpeeksi. Minä en ollut tarpeeksi.

Itsetunnon alkeiskurssilla täytyin hetkeksi varmuudesta. Koska en ollut ollut mitään, olin yhtäkkiä kaikki. Varsinkin, kun sain lasillisen lääkettä. Olin säteilevä, kaunis, sanavalmis, estoton ja hyvä sängyssä. Vaikka paisuin kuin pullataikina, rakastin joka kurvia ja kumpua. Olinhan minä! Ja minä kaipasin miehiä kertomaan minulle, kuinka oikeassa olin. He kertoivat kovilla kyrvillään enkä minä heitä tahtonutkaan rakastaa.

Sitten sinä tulit ja minä opettelin luottamusta. Tänään on preesens. Häpeä häpykarvoista, joita en koskaan leikannut rakastajiani varten, vaihtuu ylpeydeksi ja yhteenkuuluvuudeksi luomujen saunatiloissa. Minäkin kuulun jonnekin ja se sama tunne pitää kättäni kädessäsi yhä.

Vanhojen valokuvien kirous

Itseinhoni ilmenee parhaiten suhteessa valokuviin. Peili luo joskus jopa toivoa, mutta valokuvat eivät koskaan. Kaksiulotteinen minä on aina vakava väärinymmärrys. 

Peili ei ole kaksiulotteinen. Se on kommunikaatioväline, suggerointipohja ja -kyllä: heijastuspinta. Heijastuspinta lukemattomille tasoille. Minä katson itseäni silmiin ja löydän ratkaisun. Lohdutan, halaan, uskottelen kykeneväni huomiseen. Valokuva on vain pala mennyttä, kuollutta minää irvailemassa saatanallisilla voimillaan minut taas heikoksi. En voi vihata mitään niin paljon kuin vanhoja valokuvia.

Vanhat valokuvani kertovat asioista, jotka tahtoisin unohtaa. En koskaan katso niitä, jos en tietoisesti tahdo etsiä avainta pahaan olooni. Vanhat valokuvani ovat tabu, jota rikon vain tietyissä itserakentamisen rituaalitilanteissa. Silloinkin saatan käänteisessä ekstaasissa repiä ne kymmeniksi paloiksi tai terapiamielessä kostaa kynsiviilloilla, jotka maalautuvat kohteissaan keltaisiksi. 

Siskoni ei ymmärrä, kuinka suuri kynnys on astua huoneeseen, joka on -ah, niin suloisesti- vuorattu yhteisellä historiallamme. Minä vapisen ja minä änkytän, että ota pois. Mutta ei se tietenkään ota. Koska ne ovat niin iiihania ne kuvat. Tuovat hyviä muistoja mieleen. 

Sisko on kasvanut pumpulissa eikä se tiedä, millaista minulla oli. "Susta on tullut erilainen", sekin hokee, kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Nyt siitä tytöstä kasvoi nainen. Ne oli vain kasvukipuja ne kummallisuudet. Mutta entäs kaksoiselämä sitten? Vaikka olin keskenkasvuinen, olin nainen kesäisin, kun pääsin paineista ja ahdistuksesta. Silloin minäkin ostin siteitä.

Toisessa Kaupungissa

Matkustan viikonlopuksi Toiseen Kaupunkiin. "En oo käynyt siellä koskaan! Täähän on vähän kuin ulkomaille lähtisi!". Hypin joustinsängyllämme jipiitä kuin lapsena pomppulinnassa, jossa myös harhansavuisissa kuvitelmissani kerron sinulle meidän tavanneen toisemme aikoinaan, kultaisella 80-luvulla. "Se oli sellanen keltanen jaffapullolinna. Meidän päät kolahti yhteen ja mä katoin sua silmiin, mut sit me vaan jatkettiin pomppimista eikä tutustuttu vielä".

Ystäväni vastaanottaa minut lämpimin halauksin asemalaiturilla. On jo myöhä. Kävelemme käsikynkkää sisätiloihin päihtymään emmekä poistu sieltä koko yönä. Juomme erivärisiä drinkkejä, poltamme erinäisiä savukkeita, nauramme, itkemme, tanssimme kunnes simahdamme. Seuraava aamu alkaa mansikkamargaritalla ja ilta jatkuu paikallisbaarissa. Minä sammuilen pöytiin ja katupuskiin ja olen aivan rappiolla. Ystäväni pelastaa minut kerta toisensa jälkeen ja raahaa lopulta pehmeään sänkyyn keittiön pöydän alta. Minua hävettää niin, kun muistiani virkistetään taas uudella aamiaisella, mutta kaikkien mielestä olen vain kovin suloinen. "Eihän tän näin pitäis mennä, että loman pääasiallinen tarkoitus on perseet olalle", koitan sivistellä, mutta minulle vastataan lohduttavasti: "höpönlöpön, just niin sen täytyy mennä!". Ja minä olen onnellinen, etteivät ystäväni ole koukkupikkurillisiä ja kuivia akateemikkoja, vaan juuri minun aaltopituuttani.

Kun palaan kotiin, sinä kysyt, millaista ulkomailla oli. Huomaan muistavani kaupungin kartasta vain koirapuiston ja lähikaupan. Kerron pelkistetysti, kuinka ihanalta tuntui juoda Baileysiä niiden kaikkien kurjien kopioiden jälkeen, kuinka mahtavalta krapula-aamut ystävien kanssa kippurassa, ja kuinka vaan kaiken sen jatkuvan sosiaalisuuden keskellä silti opin itsestäni uutta: ehkä en olekaan niin yksinäinen susi.

Hu-huu

Valvon yöt ja nukun päivät. Valvon kunnes vajoilen jo hetkiksi pois. Nautin, kun saan olla yksin etkä ole häiritsemässä minua ainaisilla huomionkipeyksilläsi. Olet kuin ne uimarannan pikkupojat, jotka uivat käsipohjaa, hassuttelevat muovintuoksuisilla puhallepalloillaan ja pärskivät delfiinihyppyjä sormet sieraimilla jatkuvalla tutkalla, että "äiti kato!", "äiti kato!", "äiti kato!". Ja äiti katsoo; aina samat jutut uudestaan, hymisee nenä sanaristikossa, että "hieno oli, ohhoh!". Minä olen lopen kyllästynyt ja uupunut keksimään aina vain mahtavampia superlatiiveja sinulle, sillä sinä et ole enää lapsi etkä tyydy olankohautuksiin.

Sinä olet aina täynnä ajatuksia ja ideoita ja neronleimauksia. Minä olen useimmiten vain tyhjä. Tulet luokseni ja ilmoitat: "tämä on sitten minun juttuni.." kuin pelkäisit minun ilman varoituksia ja selontekoa varastavan lausumattomat suunnitelmasi suoraan universaalista eetteristä. Ja siihen sinä uskot; jungilaiseen kollektiiviseen alitajuntaan, jossa kerran aktivoitu ajatus on pian kaikkien huulilla. Sinun taytyy kiirehtiä, jotta kukaan ei ehdi ensin. Minä olen pahin kilpailijasi.

Olen kyllästynyt kilpailuumme; kilpailuun jokaisesta leivänmurusta ja senttimetristä. Elämme aseet kourissa puolustaen sitä rajalinjaa, joka jakaa jääkaappimme kahtia "sun ruokiin" ja "mun ruokiin" ja kaikki kaappitilat fifty-fifty, vaikka se tarkoittaisikin tyhjiä hyllyjä sinulle ja pursuilevia minulle. Sillä sinä rakastat avaruutta: "Ah! Zen!"; minä sentään myönnän meidän yhteiset sotkumme.

Krapulapäivä

Hiivin aamuyöllä sisälle hiljaa, jotten herättäisi sinua. Pimeä eteinen, humalatila ja puolen metrin soittovälinebarrikadit kamppaavat minut vatsalleni keittiön kynnyksen yli. ”Aissaakeli!”. Rähmin porkkananjämiä pestopurkissa ja juon ison lasin vettä. Peilistä minua tapittaa niljakas, pöhöttynyt peikko, jonka otsahiukset jaksavat sekä kannattaa rasvaa, että törröttää suoraan eteen kuin pultsarin likainen suomileijonalippa. Katson sitä suoraan sen punoittaviin silmiin ja näytän kieltä. ”Fak juuuuuuuuuuu!!!!”.

Pettymys itseen, elämään, huomiseen, tulevaisuuteen, sinuun ja koko maailmaan tuplaantuu, kun lämpimässä sängyssä minua odottaakin vain kylmä ja hengetön peittomytty. Hautaan kasvoni likaiseen tyynyyn, jonka päällinen lojuu vieressä lattialla, ja karjun sen sisälle niin, että olen tukehtua sitä kaikkea verhottua pumpulia vasten. Jälkeen pistän tyynyn sinun puolellesi sänkyä, koska en tahdo nähdä painajaisia. Sinä olet ansainnut ne.

Aamulla millään ei ole mitään väliä. Konttausmatkalla vessanpöntölle levähdän hetken eteisen toisessa sokkelosiivessä ja jään lukemaan viime viikkoista Metro-lehteä. Juon nestettä vain voidakseni oksentaa kaiken hetkeä myöhemmin ulos. Sinä saavut ja me makaamme sylikkäin pois krapulaamme voivotellen näitä harvoja päiviä, kun oikeasti tekisi mieli katsoa teeveetä. Meillä on vain pieni tietokoneruutu ja You Tube.

”Rakastatsä mua”
”Joo”
”Kuinka paljon?”
”Näääääääääääääääääääin paljon”
”Ai noin vähän vaan?”
”No nääääääääääääääääääääääääääin paljon”
Ja: ”Nääääääääääääääääääääääääääääääääääääin, nääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääin ja nääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääin”.

Sinulle ei riitä mikään. Ja koska olet pelimies:
"Ota multa sit niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin pitkään suihin ku rakastat. Jooko?"

Kauan sitten

Kuinka ahdistuneena varhaisteininä vihasinkaan mittailevia silmäpareja, jotka kuvittelivat tuntevansa minut. Olin helppo tapaus ja ehdottoman kiltti. Iltaisin purin tyynyihini reikiä ja kuvittelin niitä kiusaajieni päiksi. Myös isä sai oman voodoo-nallensa, jonka kaulaan kerran suutuspäissäni revin pumpulia tursuilevan aukon. Olin täynnä purkautumatonta tuskaa eikä kukaan kuullut. Sulkeuduin kuoreeni, yksinkertaisesti lakkasin puhumasta ihmisille, jotka olivat tehneet ulosannistani tahallaan salakieltä itselleen. Opin olemaan välittämättä. Välittämättä itsestäni. Kuljin päivät horkassa kuin huumattuna ja kaikki katsoivat minua mutkan kautta: säälien, inhoten, hyljeksien, ymmärtämättä. En enää itsekään ymmärtänyt käytöstäni. Kasvoin uuteen minään, joka tuntui itselle ulkonaiselta, mutta turvalliselta kaavulta ympäristössä, josta ei löytynyt minulle ketään.

Kun kaikki muuttui, he kerääntyivät luokseni baarissa kuin ylösnousseen eteen päivittelemään ja siunailemaan, että ei voi olla.. ei vaan voi. Ja minä hymyilin kiusaantuneena ja todistin henkilöllisyyteni ja he kertoivat, kuinka kaunis ja säteilevä ja ennen kaikkea erilainen olin. Halusin heidät kaikki pois. En kaivannut ketään entisestä elämästäni: en kiusaajiani, en sivustakatsojia, en kaikesta tietämättömiä. Tahdoin tuntea oloni niin varmaksi kuin uudella minälläni koko painolastin kanssa oli mahdollista. Eivätkä he todellakaan auttaneet asiaa.

Nyt haluaisin ottaa jotakuta heistä kädestä ja kuiskata, että kuuntele. Minun kehoni kärsii ja vapisee eikä ole unohtanut. Mutta jotakuta, joka ei tiedä miksi. Jotakuta, jolle voisin kertoa alusta asti. Ja huomaan rakastuvani suunnitelmiini ja sitä kautta heihin: vanhoihin ylenkatsojiini, jotka hymyilevät siisteissä riveissä allekkain aikuisten sähköisessä koulukaverikansiossa. Minä suutelen heitä kaikkia. Itken ja suutelen, hajoilen ja suutelen. Olen pelkkiä palasia enää, koska he rikkovat minut taas uudelleen. Ja eheyttävät, ja rikkovat, ja eheyttävät..

Olen 15 ja kaipaan hyväksyntää. Olen 25 ja kaipaan hyvitystä.

Typical Sunday

Olen puhdistanut kynteni alustat tänään jo kolmesti, mutta taas ne ovat mustat. En ymmärrä. En ole tehnyt mitään erikoista.

Tosin en juuri koskaan tee mitään erikoista: nukun, nukun, löhöilen, syön, stressaan, nukun stressini pois, ahdistun, nukun, syön, surffailen netissä, nukun taas.. Silloin tällöin tapaan ystäviäni ja he näkevät minut toisin: olen hyväntuulinen, virkeä ja onnellinen. Silti kukaan ei kadehdi minua niin kuin hyväntuulisia, virkeitä ja onnellisia ihmisiä yleensä kadehditaan. Ehkä he sittenkin näkevät lävitseni.

Herään tänään sylistäsi kello puoli kolme. Olen ylhäällä ensin: ”AAAAAAARGH!! Koko päivä taas hukassa! En kestä! Aina sama juttu!” Ja sinä käännät kylkeäsi unisena, mutta kymmenen minuutin päästä olet jo maanittelemassa minua takaisin sänkyyn: ”..Edes vähäksi aikaa.. Tuu makaamaan mun päälle? Sillain tissit mun naamalle ihan vähäks aikaa. Iiiihan vähäks..”
Ja minä tiuskaan vastauksen: ”HILJAA! IDIOOTTI! Mä haluan saada tänään jotain aikaseksikin!”

Mitä se jokin on? Saada tuhansia banaanikärpäsiä kuhisevasta keittiöstä viedyksi biojäte pihalle? Hoidettua vakuutukseen pian puoli vuotta sitten varastettu pyörä? Vai kenties aloittaa lukemaan tenttikirjaa, jotta joskus taas pääsisi takaisin opintotuelle, jolta on tippunut, koska suoritukset näyttävät nollaa?

Kyllä. Olen luuseri.

”Raaaaaaaaaaaksuuuuu, raaaksuuuu..”. Ja kun en tiedä mitä oikeasti tahtoisin tehdä, mitä oikeasti pitäisi tehdä, mikä se olikaan se juttu, mitä haluaisin saada aikaan, palaan syleilyysi. Ja se ahdistaa minua niin kuin kaikki muukin sinussa ja minussa ja meissä. Sinä kahmaiset kouriisi minun kipeät rintani ja minä huudan: ”AU! AU!”. Eikä minun tee mieli sinua enää koskaan.

”Sä oot pilannut mun elämän”, sinä sanot.
”Miten niin?”, minä kysyn.
”Jos en ois törmännyt suhun, mä oisin tehnyt kaikkea paljon enemmän. Mä oisin jo suuri taiteilija.”
”Vai niin. Musta taas tuntuu, että sä oot pilannut mut.”
”Miten niin?”
”Kuuntelen sun juttuja päivästä toiseen ja juoksen sun mielihalujen perässä joka hetki. Ei mulla oo enää omaa elämää. Eikä omia ajatuksia.”

Ja sitten olemme vain hiljaa. Haen meille hammastikut; sinä kaivelet ikeniäsi ja hammasvälejäsi niin että lätisee ja minä puhdistan kynnenaluseni ensimmäisen kerran. Kello on jotain neljä.

”Mä aattelin perustaa blogin”, saan sanotuksi.
”Blogin?!? Jaa, mimmosen?”
”En tiiä vielä. Ehkä jonkinlaisen päiväkirjan.”
Sinä pudistat päätäsi: ”Eieiei.. Ei ketään kiinnosta sun tylsä elämäs. Ihmiset kaipaa äksöniä ja esikuvia. Sä et kelpaa kummaksikaan.”

Ei se haittaa.

Kello on kymmenen ja minä tyytyväinen. Sinulle en aio kertoa blogini ensimerkinnästä mitään. Olen juonut pullollisen punaviiniä ja päättänyt hetken olla onnellinen.