Häpykarvoitusta

Sinä heräät ilmeettömänä, halaat minua rutiininomaisesti ja suljet oven perässäsi ilmoittamatta. Minä nousen ylös, kierrän läpi tyhjän asuntomme ja huokaisen helpotuksesta: olet poissa. Nämä aamut toistuvat kuin helmet nauhassa ja jokainen on uusi rukous. Salaa toivomme jotain muuta.

En ole tarkkaillut alastonta itseäni sitten teiniaikojen. Kuinka silloin ujostelinkaan näyttäytymistä muiden edessä orastavine karvapeitteineni. Olin varmasti ainoa. Ja kun en ollutkaan, kaikki kääntyi päälaelleen. En enää piilotellut häpyäni koska sillä oli hiukset, vaan siksi, ettei se ollut tarpeeksi tuuhea, tarpeeksi musta; mitään tarpeeksi. Minä en ollut tarpeeksi.

Itsetunnon alkeiskurssilla täytyin hetkeksi varmuudesta. Koska en ollut ollut mitään, olin yhtäkkiä kaikki. Varsinkin, kun sain lasillisen lääkettä. Olin säteilevä, kaunis, sanavalmis, estoton ja hyvä sängyssä. Vaikka paisuin kuin pullataikina, rakastin joka kurvia ja kumpua. Olinhan minä! Ja minä kaipasin miehiä kertomaan minulle, kuinka oikeassa olin. He kertoivat kovilla kyrvillään enkä minä heitä tahtonutkaan rakastaa.

Sitten sinä tulit ja minä opettelin luottamusta. Tänään on preesens. Häpeä häpykarvoista, joita en koskaan leikannut rakastajiani varten, vaihtuu ylpeydeksi ja yhteenkuuluvuudeksi luomujen saunatiloissa. Minäkin kuulun jonnekin ja se sama tunne pitää kättäni kädessäsi yhä.