Minä pelkään historiaa.
Olen niin pitkään tahtonut unohtaa, silti voimattomana sängyn pohjalla viikkokausia lojuessa, kun mikään tai kukaan ei innosta eikä kiinnosta, kun ulkomaailmaan ja ulkomaille täytyy lähteä hampaita kiristellen ja hauskinta olisi vain päivä toisensa jälkeen vetää peitto korville ja maata sykkyrällä aamusta iltaan, minä taas harkitsen lääkäriin menoa. Mutta kuinka vaikeaa onkaan sanoa "olen masentunut" ääneen itselle ja muille. Kun masennus ei ole enää teiniaikojen itsemurha-ajatuksia, jokapäiväistä sydämen jyskettä ja jatkuvia paniikkihäiriötiloja, kuukautisia, jotka tulevat vain kerran vuodessa kesällä, minä ajattelen vain, että kaikki on lopultakin hyvin.
Sinusta kyse ei ole masennuksesta vaan laiskuudesta. Mutta kun itken ahdistustani ääneen ja sinä kuulet salaa, olet jo passittamassa hoitoon. Kuinka helppo ihmisiin onkaan vaikuttaa? En ole ollenkaan iloinen havainnostani. Niin kauan, kun esitän hymyilevää, kukaan ei varmasti aavista.
Äiti ei kai aavistanut, kun olin nuori. En koskaan itkenyt. En edes yksin. Koulussa itkeminen olisi ollut niin niin noloa, joten opin tukahduttamaan tunteeni ja sulkemaan itseni. En avautunut täysin päiväkirjallekaan.
Ja tässä olen: alkoholin uudelleensynnyttämä minä. Sauhuttelun toisinaan taannuttama ongelmakimppu. Istun ja kirjoitan päiväkirjaa ja vannon, että teen tätä nyt useammin. Hymyilen useammin, poistun kotoa useammin. Ajattelen sinua: kuinka kaikesta siitä vähästä yhteisestä ajasta riippumatta tuntuu, että olet syy jaksamiseeni. Kuinka kaikista niistä kapinallisista pakoajatuksista huolimatta en koskaan haluaisi päästää sinusta täysin irti. Kuinka olet tärkeä.
Publish Post
