Lapsuuteni tiet

Tutut reitit lapsuuteni kotiin palaavat uniini aina uudelleen. Valitsen joko nopeamman metsäläpikulun tai hitaamman, mutta turvallisemman tuntuisen tien väliltä. Kun valitsen turvallisen reitin, juoksen nopeasti saavuttaakseni aikaa, ja alamäessä jalkani pettävät alta. Saan siivet ja nousen tahtomattani ilmaan. Pelkään tipahtavani.

Viime aikoina nuo unet ovat muuttaneet muotoaan. Olen löytänyt uusia teitä. Teitä, joista kyltit sanovat "läpikulku kielletty" ja joille eksyessäni sydämeni pamppailee, koska tiedän tekeväni väärin. Herätessäni joudun hämmennyksiin, koska en millään osaa sanoa, ovatko nuo tiet oikeasti olemassa fyysisesti sillä samalla paikalla, missä ne sijaitsevat unissani, vai olenko vain keksinyt ne. Nousen ylös ja piirrän karttoja. Koulumatkakarttoja. Nuo tiet ovat olleet minulle jokapäivää kymmenisen vuotta. Kuinka olen voinut unohtaa?

Äitini ehdottaa: "Lähdetään yhdessä selvittämään mysteeriä." Minä myönnyn. En ehkä enää kauan kestä palaamatta menneeseen. Tahdon kävellä läpi nuo tiet ja törmätä tuttuihin, mutta aikuistuneisiin kasvoihin, hymyillä ja sanoa hei. Tahdon astella pääkallonpaikalle paikallisbaariin, tilata lonkeron ja kestää kuulina kyselevät katseet. Tahdon tutustua ihmisiin, joihin yläasteella en voinut, olla osa heitä. Tahdon oppia olemaan ylpeä juuristani, ansaitsemaan arvostuksen ja oppia luottamuksen ihmisiltä, joilta se joskus oli mahdotonta.

Kaikesta tästä on tullut minulle kummallisen tärkeää.

Kymmenen viime vuotta olen kieltänyt itseltäni kotikylän. Se on ollut helppoa vanhempieni avioeron ja kylästä poismuuton vuoksi. Nyt tahdon palata sinne voittajana, itkeä nostalgiakyyneleitä ja solmia itseeni puuttuvan osan ehompana kuin koskaan. Minä olen valmis.